"Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja hylky, niin sanoisin: kieltäytykää… tällainen todistus tekee tyhjäksi kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur."
Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän.
Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.
"Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne."
"Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'."
Hän kirjoitti.
"Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi maksun ja aikoi livistää.
"Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä runsaskätinen kuin herra Fouquet."
Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.
Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen äänettömänä toisiaan.