"No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua, aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi, viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia? Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he olisivat, silti pysyen kunniallisina."
"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi Fouquet.
"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa turmioon…"
"Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi… Hän näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän."
Aramis hymyili.
"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista."
Fouquet katseli häntä kummastuneena.
"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa, jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?"
"Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!"
"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?"