"Ellette tiedäkään", sanoi prinsessa, "näen teidän ainakin aavistavan. Tehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?"
"Niin, Madame."
"Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin karkoitan neiti de la Vallièren seurueestani…"
"Karkoitatte la Vallièren!" huudahti Bragelonne.
"Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja valitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle elämälle. Mutta tehän horjutte…"
"En, Madame, anteeksi", ponnistausi Bragelonne väittämään, "hetkellinen pahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua mainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut."
"Kyllä, mutta turhaan."
Hän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun sieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi myös, millä purevalla huomautuksella hän — loukattu prinsessa, nöyryytetty keimailijatar — oli masentanut kuninkaallisen vihan.
Raoul painoi päänsä alas.
"Mitä nyt ajattelette?" kysyi Madame lopuksi.