Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet saatettaisiin kärsimään.
Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen kuninkaaseen päin.
"Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän.
"Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi.
"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein."
"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?"
"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne hyvin tärkeän seikan."
"Minkä?"
Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi sitä lyönyt laimin.
"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin yhden viroistani."