"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"
Colbert kävi kalmankalpeaksi.
"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon: yliprokuraattorin viran."
Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.
"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.
Colbert nojasi uuninreunusta vasten.
"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."
"Vanel?"
"Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein, joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä ja suosikin nöyryytyksellä.
"Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua. "Onko hän myynyt tuon viran?"