"Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme", kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan.
"Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he keskenään haastavat", kuiskasi Aramis vastaan.
He vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi:
"Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän levottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin teidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette alttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?"
"Ei, sire."
"Mutta te värisette?"
"Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla poissaoloni tulkitaan pahoin."
"Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja kuunnelkaa, — voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?"
Ukkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan.
"Sitäpaitsi", jatkoi kuningas, "tässä ei ole sijaa pahoille puheille. Ettekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin seurassa?"