"Se on totta, sire", vastasi la Vallière, "ja se on minulle hyvin suuri kunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä."
"Kenen puolesta sitten?"
"Teidän, sire."
"Minun, mademoiselle?" sanoi kuningas hymyillen. "En käsitä teitä."
"Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui prinsessan luona?"
"Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain pitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja…"
"Sire", keskeytti la Vallière, "sade valuu päällenne, ja teidän majesteettinne on yhä avopäin."
"Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle."
"Oi", huudahti la Vallière hymyillen, "minä olen maalaistyttö, tottunut juoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla tahansa. Vaatteeni taasen", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen musliinipukuunsa, "eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän majesteettinne näkee."
"Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta saatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan keimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena."