"Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan, että minä en kykene loistelemaan."
"Miten niin?"
"Varojen puutteessa vain", ilmaisi la Vallière hymyillen.
"Tunnustatte siis rakastavanne koreutta", elähtyi kuningas.
"Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki, mikä on minulle liian korkealla…"
"Onko teille yhdentekevääkö?"
"On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä."
"Ja minusta, mademoiselle", lausui kuningas, "teillä ei ole hovissani sitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi kerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne menestyksen edistämisen."
"Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua oli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat olleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu töittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella kuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen tilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin se on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa."
"No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle on suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän osaltanne."