Kuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi pystyssä, leimuavin silmin.
"Monsieur", huudahti hän äkkiä, "jos olisin kuningas teille, olisitte jo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on oikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua — harvinainen onni!"
"Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos olisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa ilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte hänet maanpakoon."
"Luulenpa tosiaan väitteleväni!" keskeytti Ludvig XIV sillä majesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan katseelleen ja äänelleen.
"Minä toivoin saavani teiltä vastauksen", sanoi kreivi.
"Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur."
"Te tiedätte nyt ajatukseni", huomautti kreivi.
"Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!"
"Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on kuolemansynti, sire!"
"Poistukaa jo!"