Mutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen kertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo, kertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian kuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle. Tämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle odottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de Saint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä niityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli parooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi tahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta lupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija tietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi.
Bragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen luo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa.
D'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen Englannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena yllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä kreivi viittasi häntä istumaan.
"Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi, kun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?"
Nuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku keskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti.
Luultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme d'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti säilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja huolestumattomuuden vastasi hän:
"Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota pelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta lemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja omassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt aatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään sinulle todistusta sanoihini!"
Huojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän luottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut, Raoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan:
"Menkää siis, kreivi; minä odotan."
Ja hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi. Tästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet; he ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja poistuvan sieltä.