"Te luulette minun vielä toivovan", virkkoi Raoul, "ja surkuttelette minua. Oh, minulle on vain niin hirveän tuskallista, näettekös, ansionsa mukaan halveksia häntä, jota olen niin suuresti rakastanut. Jospa olisin jotakin häntä vastaan rikkonut, niin olisin onnellinen ja antaisin hänelle anteeksi."
Atos katsahti surullisena poikaansa. Nuo Raoulin lausumat muutamat sanat näkyivät kirvonneen hänen omasta sydämestään.
Tällä hetkellä lakeija ilmoitti d'Artagnanin. Se nimi kajahti hyvin erilaiselta Atoksen ja Raoulin korvissa.
Muskettisoturi astui huoneeseen, epämääräinen hymy huulillaan. Raoul seisoi liikkumatta, Atos astui ystäväänsä kohden, ja hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei jäänyt Bragelonnelta huomaamatta. D'Artagnan vastasi Atokselle vain silmäniskulla; sitten hän mennen Raoulin luo tarttui tämän käteen.
"Ka", virkkoi hän, puhuen samalla kertaa sekä isälle että pojalle, "lasta lohduttelemassa, näen mä?"
"Ja sinä, joka aina olet niin hyvä", sanoi Atos, "tulet tässä vaikeassa tehtävässä avukseni."
Näin lausuessaan Atos puristi molemmin käsin d'Artagnanin kättä. Raoul luuli huomaavansa, että tähän puristukseen sisältyi jotakin erityistä, mitä sanat eivät ilmaisseet.
"Niin", vastasi muskettisoturi, sipaisten vapaalla kädellään viiksiänsä, "niin, minä tulin myös…"
"Olkaa tervetullut, chevalier, ei tuomanne lohdutuksen vaan itsenne tähden. Minä olen lohdutettu."
Ja Raoul yritti hymyillä, mutta se myhäily oli murheellisempaa kuin mikään kyynel, minkä d'Artagnan eläissään oli nähnyt vuotavan.