Tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun takanaan.
Nopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa hunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa oven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.
Hän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut, tervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä alaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja hän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.
Raoul peräytyi kuin aaveen edestä.
"Louise!" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen sellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten katkeamatta.
200.
Viimeinen isku.
Neiti de la Vallière, sillä hän se oli, astahti lähemmäksi.
"Niin, — Louise", kuiskasi tyttö.
Mutta tällä perin lyhyellä väliajalla oli Raoul ehtinyt toipua hämmästyksestään.