"Te, mademoiselle?" kysyi hän, lisäten sitten sanoin kuvaamattomalla äänensävyllä: "Te täällä?"
"Niin, Raoul" toisti nuori tyttö; "niin, minä odotin teitä."
"Anteeksi; sisälle tullessani en tiennyt…"
"Niin, olin pyytänyt Olivainia olemaan teille mainitsematta…"
Hän epäröitsi, ja kun ei Raoulkaan kiirehtinyt hänelle vastaamaan, syntyi hetkisen äänettömyys — äänettömyys, jonka kestäessä olisi voinut kuulla näiden kahden sydämen tykytykset. Ne eivät enää sykkineet yksiäänisesti, mutta kumpikin yhtä rajusti.
Louisen oli puhuttava.
"Minun täytyi teidät tavata", hän ponnistausi lausumaan, "oli aivan välttämätöntä, että tulisin puheillenne… itse… yksinäni… En ole kavahtanut toimenpidettä, jonka täytyy jäädä salaiseksi, sillä ainoastaan te, herra de Bragelonne, sen ymmärtäisitte."
"Tosiaan, mademoiselle", sopersi Raoul aivan säikähtyneenä ja huohottaen, "siitä hyvästä käsityksestä huolimatta, joka teillä on minusta, täytyy minun tunnustaa, etten minäkään…"
"Tahdotteko osoittaa minulle sen suosion, että istahdatte minua kuuntelemaan?" keskeytti hänet Louise lempeimmällä äänellään.
Bragelonne katseli häntä hetkisen. Sitten hän surullisesti pudistaen päätänsä istuutui tai pikemmin lysähti tuolille.