"Puhukaa", sanoi hän.
Tyttö vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Tämä katse oli rukous, joka anoi salassapitämistä paljon kaunopuheisemmin kuin hänen vastikään lausumansa sanat.
Raoul nousi, astui ovelle, avasi sen ja huusi: "Olivain, en ole kenenkään tavattavissa."
Sitten hän kääntyi takaisin, tullen la Vallièren luo.
"Tätäkö halusitte?" virkahti hän.
Mikään ei voi kuvata vaikutusta, jonka tämä lause teki Louiseen, tarkoittaessaan: — Näette, että minä vielä ymmärrän teitä.
Hän otti nenäliinansa pyyhkäistäkseen kapinallisen kyynelen silmänurkastaan. Hetkisen perästä hän reipastausi puhumaan.
"Raoul" hän virkkoi, "älkää kääntäkö minusta noita hyviä ja rehellisiä silmiänne. Te ette kuulu niihin miehiin, jotka halveksivat naista siksi, että hän on lahjoittanut sydämensä, kun tämä rakkaus tietää heille onnettomuutta tai loukkaa heidän ylpeyttänsä."
Raoul ei vastannut mitään.
"Ah!" jatkoi la Vallière. "On liiankin totta, että asiani on huono, ja vaikea on minun löytää sopivaa lausetta alkaakseni. No, koetanhan tehdä parastani, kertoakseni teille koristamatta kaikki. Kun puhun totta, löydän aina suoran tien pimeydessä, epäröimisessä ja vastuksissa, jotka minun täytyy voittaa huojentaakseni ylivuotavaa sydäntäni, kun se tahtoo tyhjentää tunteensa jalkojenne juureen."