Tahtonsa voimalla Raoul pakotti otsansa kirkastumaan; poimu hävisi hänen suupielestään.
"Ja ensiksikin", sanoi la Vallière, "ensiksi pyydän teiltä jalomielisimmältä ja ylevimmältä mieheltä — anteeksi, rukoilen sitä kädet ristissä, kumartunein otsin. Vaikka jätinkin teidät tietämättömäksi siitä, mitä minussa tapahtui, en toki koskaan olisi suostunut teitä pettämään. Oi, minä rukoilen teitä, Raoul, pyydän sitä polvillani, vastatkaa minulle, vaikkapa sananne olisi herjaus. Mieluummin solvaus huuliltanne kuin epäily sydämestänne!"
"Ihmettelen teidän ajatustenne ylevää hienoutta, mademoiselle", vastasi Raoul, yritellen pysyä tyynenä. "Ja petetty tietämättömyyteen on siis rehellistä; mutta pettäminen näkyy olevan väärin, ja sitä te ette tekisi."
"Monsieur, kauan luulin, että rakastin teitä yli kaiken, ja niin kauan kuin tähän rakkauteeni uskoin minä tunnustin teitä rakastavani. Bloisissa minä rakastin teitä. Kuningas kävi Bloisissa; luulin teitä vielä rakastavani. Olisin vannonut sen alttarilla. Mutta päivä tuli, jolloin huomasin erehdykseni."
"No niin, sinä päivänä, mademoiselle, koskapa minä teitä yhäti rakastin, olisi oikeudenmukaisuus vaatinut teitä minulle ilmoittamaan, että oma rakkautenne oli sammunut."
"Sinä päivänä, Raoul, päivänä, jolloin näin sydämeni sisimpään, päivänä, jolloin tunnustin itselleni, että te ette ollut ajatusteni ainoa esine, päivänä, jolloin silmieni eteen aukeni toinen tulevaisuus kuin olla ystävättärenne, lemmittynne, puolisonne, ah, sinä päivänä, Raoul, ette enää ollut lähelläni."
"Te tiesitte olinpaikkani, mademoiselle. Olisi pitänyt kirjoittaa."
"Raoul, minä en uskaltanut. Raoul, olin kurja pelkuri. Mitäpä saatoin tehdä, Raoul! Minä tunsin teidät niin hyvin, tiesin niin hyvin, että rakastitte minua, ja tämä tietoisuus sai minut vapisemaan, kun vain ajattelinkin murhetta, jonka teille aiheuttaisin. Ja se on niin totta, Raoul, kuin että tällä hetkellä teille puhuessani, teidän eteenne kumartuneena, sydän pakahtumaisillaan, ääni uupuen nyyhkytyksistä, kyyneleet silmissä, minulla ei ole muuta puolustusta kuin avomielisyyteni, ei muuta murhetta kuin se, jonka luen teidän silmistänne."
Raoul yritti hymyillä.
"Ei", lausui nuori tyttö syvällä vakaumuksella, "ei, te ette saa tehdä minulle sitä vääryyttä, että teeskentelisitte edessäni. Te kyliä rakastitte minua, te olitte varma rakkaudestanne, te ette pettänyt itseänne, ette valehdellut omalle sydellenne, kun sitävastoin minä, minä…!"