Ja aivan kalpeana, käsivarret ojennettuina pään yli hän hervahti polvilleen.
"Kun sitävastoin te", täydensi Raoul, "sanoitte minua rakastavanne ja rakastitte toista!"
"Ah, niin!" huudahti poloinen lapsi. "Ah, niin, minä rakastan toista; ja tätä toista… hyvä Jumala! — sallikaa minun se sanoa, koska se on ainoa puolustukseni, Raoul — tätä toista minä rakastan enemmän kuin elämääni, enemmän kuin rakastan Jumalaa. Antakaa rikokseni anteeksi tai rangaiskaa petokseni, Raoul. En ole tullut tänne puolustautumaan, vaan sanomaan teille: Te tiedätte, mitä rakastaminen on! No niin, minä rakastan! Rakastan siinä määrin, että antaisin henkeni, antaisin sieluni rakastettuni edestä! Jos hän koskaan lakkaa minua rakastamasta, kuolen murheeseen, ellei Jumala minua vahvista, ellei Herra minua armahda. Raoul, olen tullut tänne alistuakseni tahtoonne, olkoon se millainen tahansa; kuollakseni, jos vaaditte kuolemaani. Surmatkaa minut siis, Raoul, jos sydämessänne uskotte, että ansaitsen kuoleman."
"Varokaa, mademoiselle", sanoi Raoul; "naisella, joka pyytää kuolemaa, ei ole petetylle rakastajalleen enää muuta annettavaa kuin verensä."
"Olette oikeassa", vastasi tyttö.
Raoul huokasi syvään.
"Ja te rakastatte voimatta unohtaa?" huudahti Raoul.
"Minä rakastan tahtomatta unohtaa, haluamatta rakastaa ketään muuta", vastasi la Vallière.
"Hyvä!" virkkoi Raoul. "Olette todellakin sanonut minulle kaikki, mitä teillä oli sanottavaa, kaikki, mitä saatoin toivoa tietäväni. Ja nyt, mademoiselle, on minun vuoroni pyytää teiltä anteeksi. Minä olin vähällä tulla esteeksi elämänne tiellä; minä olinkin väärässä, pettäessäni itseäni minä autoin teitä itseänne pettämään."
"Oi", äännähti la Vallière, "en teiltä niin paljon pyydä, Raoul."