"Minä rakastin teitä niin paljon, Louise, että sydämeni on kuollut, uskoni horjuu ja silmäni sammuvat. Rakastin teitä niin paljon, etten enää näe mitään maan päällä enkä taivaassa."
"Raoul, Raoul, ystäväni, rukoilen teitä säästämään minua!" huudahti la Vallière. "Oi, jospa olisin tiennyt!…"
"On myöhäistä, Louise. Te rakastatte, olette onnellinen. Luen ilonne kyyneltenne välistä. Oikeudentuntonne juoksuttamien kyynelten takaa tunnen rakkautenne aiheuttamat huokaukset. Louise, Louise, te olette tehnyt minusta ihmisten kurjimman. Poistukaa, minä vannotan teitä. Hyvästi, hyvästi!"
"Antakaa minulle anteeksi, minä rukoilen!"
"Ah, enkö ole tehnyt enemmänkin? Enkö ole teille sanonut, että yhä rakastan teitä?"
Louise kätki kasvot käsiinsä.
"Ja sanoa teille tämä — ymmärrättekö, Louise? — sanoa se teille tällaisella hetkellä, sanoa se teille niinkuin minä sen sanon, on ilmoittaa teille kuolemantuomioni. Hyvästi!"
La Vallière aikoi ojentaa kätensä häntä kohti.
"Me emme enää saa nähdä toisiamme tässä maailmassa", sanoi Raoul.
Tyttö tahtoi huudahtaa. Hän sulki kädellään hänen suunsa. Louise suuteli tätä kättä ja meni tainnuksiin.