"Mitä nimitätte seurakseni?… Vankejaniko?"
"Oh, ei. Vankinne!… Tietenkin te käytte heitä katsomassa, eivätkä he tule teidän luoksenne. Tarkoitan sitä seuraa, hyvä herra Baisemeaux, johon olette vakinaisesti kuuluva."
Baisemeaux katsoa tuijotti Aramikseen. Sitten hän virkkoi, ikäänkuin hänen hetkellinen otaksumansa olisi ollut mahdoton:
"Oh, minulla on nykyisin hyvin vähän seuraa. Täytyy tunnustaa, paras herra d'Herblay, että oleskelu Bastiljissa näyttää hienon maailman ihmisistä villiltä ja kolkolta. Naiset varsinkaan eivät tule tänne luokseni ilman jonkunlaista kauhua, jota minun on ylen vaikea tyynnyttää. Ja ihmehän olisikin, jos eivät naisparat hiukan vapisisi nähdessään nämä synkät luolat ja ajatellessaan, että niissä asuu onnettomia vankeja, jotka…"
Ja mitä enemmän Baisemeaux tuijotti piispan kasvoihin, sitä enemmän kelpo vankilanjohtajan mieli kangistui, kunnes se kokonaan herposi.
"Ei, te ette käsitä, hyvä herra Baisemeaux", sanoi Aramis, "te ette käsitä… Minä en puhu seurasta ylimalkaan, vaan eräästä erityisestä seurasta, nimenomaan järjestöstä, jossa te olette jäsenenä."
Baisemeaux oli pudottaa täyden lasillisensa muskattiviiniä, jota hän juuri kohotti huulilleen.
"Jäsenenä", sopersi hän, "jäsenenä?"
"Aivan niin, jäsenenä", toisti Aramis mitä kylmäverisimmin. "Ettekö kuulu erääseen salaseuraan, hyvä herra Baisemeaux?"
"Sala-?!"