"Sanoin, että siunaisin teitä ja antaisin teille anteeksi. Mutta jos päinvastoin olette saapunut antamaan minulle takaisin aseman, jonka Jumala oli minulle määrännyt onnen ja kunnian päivänpaisteessa, — jos teidän avullanne voin elää ihmisten muistossa ja tuottaa suvulleni kunniaa mainetöillä tai kansalleni tekemilläni palveluksilla, — jos tästä kaikkein alhaisimmasta tilasta, missä nyt riudun, teidän jalomielisen kätenne tukemana kohoan kunnian kukkuloille, niin silloin teille tulkoon siunausteni ja kiitosteni ohella puolet vallastani ja kunniastani! Sekin on teille liian pieni palkka; te ette koskaan saa täyttä osaanne, sillä minä en koskaan kykenisi jakamaan kanssanne kaikkea sitä onnea, jonka te minulle tuottaisitte."
"Monseigneur", sanoi Aramis nuoren miehen kalpeuden ja innostuksen liikuttamana, "teidän ylevyytenne täyttää mieleni ilolla ja ihailulla. Teidän asianne ei ole minua kiittää, vaan ennen kaikkea niiden kansojen, jotka te onnellistutatte, jälkeläistenne, jotka te teette maineikkaiksi. Niin, silloin minä olen lahjoittanut teille enemmän kuin elämän, olen antanut teille kuolemattomuuden."
Nuori mies ojensi kätensä piispalle. Tämä suuteli sitä polvistuen.
"Oi!" huudahti prinssi viehättävän kainosti.
"Tämä on ensimmäinen kunniatervehdys, ensimmäinen uskollisuudenvala tulevalle kuninkaallemme", virkkoi Aramis. "Kun näen teidät jälleen, saan sanoa: 'Hyvää huomenta, sire!'"
"Siihen asti", huudahti nuori mies painaen valkoiset ja laihtuneet sormensa sydämelleen, "siihen asti ei enää unelmia, ei enempää mielenjärkytystä! Sydämeni murtuisi siitä. Oi, monsieur, kovin on tämä vankityrmäni pieni, kovin matala tuo ikkuna, kovin ahtaat ovat ovet! Mitenkä niin paljon ylpeyttä, loistoa, onnea on tänne päässyt ja tänne mahtunut?"
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne saa sydämeni paisumaan ylpeydestä väittäessänne, että minä olen tuon kaiken tuonut."
Hän kolkutti samassa ovea.
Vanginvartija tuli Baisemeauxin kera avaamaan; levottomuuden ja pelon vallassa olikin viimemainittu jo alkanut kuunnella ovella. Onneksi ei kumpikaan puhujista ollut innostuksen ylimmilleenkään kuohahtaessa unohtanut vaimentaa ääntänsä.
"Olipa se rippi!" ihmetteli vankilanpäällikkö, yrittäen nauraa. "Kuka uskoisi, että erakko, melkein kuollut ihminen, olisi tehnyt niin monilukuisia ja niin pitkää tunnustusta kaipaavia syntejä?"