Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui.
Atoksen lähdettyä Pariisista olivat d'Artagnan ja Portos tavanneet toisiaan harvoin. Toinen oli ollut väsyttävässä palveluksessa kuninkaan palatsissa ja toinen tehnyt suuria huonekalujen ostoksia. Nämä hän aikoi viedä kartanoihinsa, toivoen niiden avulla hankkivansa eri asumuksiinsa hiukan sitä hovin ylellisyyttä, jonka häikäisevästä loistosta hän oli nähnyt vilahduksen kuninkaan luona.
Eräänä aamuna aina uskollinen d'Artagnan saadessaan hiukan lomaa virkatoimiltaan ajatteli Portosta, ja levottomana, kun ei ollut kuullut hänestä kahteen viikkoon, hän suuntasi kulkunsa paroonin hotelliin, missä yllätti ystävänsä vuoteesta nousemassa.
Arvoisa parooni näytti miettiväiseltä, jopa surulliseltakin. Hän istui puolialastomana vuoteellaan koivet riipuksissa katsellen lattialle kasailtuja pukimia monenlaisille ripsuineen, nauhoineen, kirjailuineen ja räikeine, epäsointuisine väreineen. Alakuloisissa unelmissa kuin la Fontainen jänis Portos ei nähnyt d'Artagnanin sisääntuloa, varsinkaan kun tämän sillä hetkellä verhosi välissä seisova herra Mouston, jonka laajaruhoisuuden — vaikka se jo yksistäänkin olisi riittänyt kätkemään hänen taakseen miehen — vielä teki kaksin verroin tehokkaammaksi tulipunaisen takin levittäminen esille. Tätä taloudenhoitaja paraikaa näytti isännälleen, pitäen sitä hihoista, jotta sitä voisi paremmin tarkastella kaikilta puolin. D'Artagnan pysähtyi kynnykselle, silmäillen miettiväistä Portosta. Kun näiden lattialla viruvien epälukuisten pukujen katseleminen nostatti tuon kelpo herrasmiehen rinnasta raskaita huokauksia, ajatteli muskettisoturi, että oli jo aika herättää hänet tuskallisesta tarkastelustaan, ja rykäisi ilmoittaakseen läsnäolonsa.
"Ah", huudahti Portos, jonka kasvot kirkastuivat ilosta, "ah, sinäkö, d'Artagnan! Nyt saan vihdoin jonkun aatoksen!"
Nämä sanat kuullessaan ja aavistaen, mitä takanaan tapahtui, Mouston vetäytyi syrjään, hymyillen herttaisesti isäntänsä ystävälle. Siten tämä vapautui mahtavasta esteestä, joka oli sulkenut häneltä pääsyn peremmälle. Nousten pystyyn, niin että hänen tukevat polvensa nauskahtivat, riensi samassa Portos kahdella harppauksella lattian yli, pysähtyen d'Artagnanin eteen ja puristaen häntä sydäntään vasten; se hellyys näkyi päivä päivältä kasvavan.
"Hei", sanoi hän, "olet aina tervetullut, rakas ystävä! Mutta tänään on tulosi minulle mieluisampi kuin koskaan."
"Kah, kah, miksi täällä noin murhemielin ollaan?" virkkoi d'Artagnan.
Portos vastasi apealla katseella.
"No, kerrohan toki, Portos, veikkoseni, ellei se ole salaisuus."