"Ensiksikin tiedät, hyvä ystävä", sanoi Portos, "että sinulta ei minulla ole mitään salaisuuksia. Ilmoitan sinulle mielipahani syyn."
"Maltas, Portos, salli minun ensin vapautua näistä veran, satiinin ja sametin röykkiöistä."
"Oh, astu päälle vain", rohkaisi Portos surkeasti. "Se on roskaa kaikkityyni."
"Älä peijakas, roskaako, Portos? Verkaa, joka maksaa kaksikymmentä livreä kyynärä, uhkeata satiinia, ruhtinaallista samettia!"
"Nuo asut ovat siis sinusta…?"
"Loistavia, Portos, loistavia! Lyön vetoa, että kellään Ranskassa ei ole tällaista vaatekertain paljoutta, ja edellyttäen, että sinä et enää teettäisi ainoatakaan, vaikka eläisit sata vuotta — mikä ei minua kummastuttaisi, — olisit vielä kuolinpäivänäsi uusissa pukimissa, tarvitsematta nähdä räätälin varjoakaan tästä päivästä hamaan siihen asti."
Portos ravisti päätänsä.
"Kuulehan, ystäväni", virkkoi d'Artagnan, "tuo luonteellesi vieras synkkämielisyys pelästyttää minua. Rakas Portokseni, poistakaamme se surun aihe, mitä pikemmin, sitä parempi."
"Niin, ystäväni, poistakaamme se", yhtyi Portos, "jos se vain käy päinsä."
"Oletko saanut ikäviä uutisia Bracieuxista, ystäväni?"