"Ei, minä halusin…"
"Ah, sinulla on jotakin erityistä sanottavaa Percerinille? Kas, kun et minua siitä heti varoittanut!"
"Erityistä kylläkin", myönsi Aramis, "mutta ei sinulta salattavaa, d'Artagnan. Minulla ei koskaan, sen voit uskoa, ole mitään niin yksityistä asiaa, ettei sinunlaisesi ystävä saisi sitä kuunnella."
"Ah, ei, ei, minä lähden", intti d'Artagnan, vaikka hänen äänessään tuntui selvä uteliaisuuden sävy. Sillä toisen hyvinkin peitelty hermostus ei ollut välttänyt hänen huomiotansa, ja hän tiesi, että tuossa tutkimattomassa sielussa kaikki, jopa näennäisesti vähäpätöisimmätkin seikat, tavallisesti tähtäsivät päämäärään — tuntemattomaan päämäärään, jonka muskettisoturi tietoisena ystävänsä luonteesta kuitenkin käsitti ehdottomasti tärkeäksi.
Aramis puolestaan näki d'Artagnanin epäluulon ja pyysi hartaasti:
"Jäähän toki, asia on aivan yksinkertainen." Sitten hän kääntyi räätälin puoleen. "Paras herra Percerin…" virkkoi hän. "Olenpa hyvin mielissänikin, että olet täällä, d'Artagnan."
"Ah, todellako?" ihmetteli gascognelainen kolmannen kerran entistä vähemmän eksyttävänä.
Percerin ei hievahtanut. Vetämällä hänen kädestään kankaan, jota hän miettiväisenä katseli, Aramis herätti hänet rajusti.
"Paras herra Percerin", sanoi hän tälle, "minulla on täällä lähellä herra le Brun, herra Fouquetin maalareita."
— Ah, mainiota! — ajatteli d'Artagnan; — mutta miksi le Brun?