"Kyllä, sen uskon, monsieur; jos mies tahtoo tehdä työtä, kuolee hän harvoin nälkään tässä kylässä, jossa on toisia ihmisiä, jotka mieluummin ovat tekemättä mitään."
Filip säpsähti tuota vastausta. Koskaan hän ei ollut pitänyt Gilbertiä muuna kuin tavallisena vähäpätöisenä palvelushenkilönä.
"Saatko sinä edes ruokaa?" kysyi hän.
"Minä ansaitsen itse leipäni, hra Filip; ja muuta ei sellainen toivokaan, jonka ei tarvitse moittia itseään mistään muusta kuin siitä, että hän on joskus syönyt leipää, jota ei ole itse ansainnut."
"Et puhune toivoakseni noin siitä leivästä, jota sinulle annettiin Taverneyssä, poikaseni? Isäsi ja äitisi olivat talon kunnon palvelijoita, ja sinusta itsestäsikin on ollut meille monesti hyötyä."
"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni, monsieur."
"Kuule, Gilbert", jatkoi nuori upseeri; "sinä tiedät, että minä olen aina sinusta pitänyt; minä olen aina katsonut sinua toisenlaisin silmin kuin muut omaiseni. Lienenkö ollut väärässä vai oikeassa? Sen näyttää tulevaisuus. Sinun arkuutesi oli minun mielestäni hienotuntoisuutta; sinun jöröyttäsi minä sanoin ylpeydeksi."
"Oi, ritari de Taverney!" huudahti Gilbert ja hengähti keveämmin.
"Minä toivon siis sinulle hyvää, Gilbert."
"Kiitän teitä, monsieur."