"Herra de Taverney, en voi majoittaa teitä; lähtekää siis tyttärenne kanssa Pariisiin, kunnes olen ennättänyt järjestää hovini Versaillesissa; mademoiselle, muistakaa joskus minua."
Parooni poistui poikansa ja tyttärensä kanssa. Heidän perästään tuli paikalle monia muita, joille dauphine niinikään lausui samanlaisia kohteliaisuuksia; mutta se ei paljoa liikuttanut Gilbertiä.
Hän pujahti pois puistikosta ja seurasi paroonia kahdensadan herrojaan etsivän lakeijan huutaessa, viidenkymmenen kuskin hälisten vastatessa lakeijoille ja kuusienkymmenien vaunujen jyristessä pitkin katukiveystä kuin yhtä monta ukkospilveä.
Koska parooni de Taverneyllä oli hovivaunut, odottivat ne häntä syrjässä muista. Hän nousi niihin Andréen ja Filipin kanssa, sitten suljettiin vaunujen ovi.
"Ystäväni", sanoi Filip lakeijalle, joka sulki vaunujen ovea, "nouse kuskipukille ajajan viereen".
"Miksikä niin, miksikä niin?" kysyi parooni.
"Siksi, että miesraukka on seissyt aamusta alkaen ja on tietysti väsynyt", vastasi Filip.
Parooni mutisi jotakin, jota Gilbert ei saattanut kuulla. Lakeija nousi kuskin viereen.
Gilbert lähestyi vaunuja.
Samassa, kun ne aikoivat lähteä liikkeelle, huomattiin, että yksi hihnoista oli irtaantunut.