Gilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja sen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota kelloaan.
Auringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden latvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään, vaan päinvastoin liian aikaisin.
Gilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia ja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja raskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen kadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt arvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.
Nähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut nuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.
"Saanko nähdä siellä puita?" oli Andrée kysynyt Filipiltä.
— Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta puutarhapaviljonkia, — tuumi Gilbert itsekseen.
Tämä ajatus sai nuorukaisen luonnollisesti miettimään paviljonkia.
Omituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista päin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä paviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli heikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne olivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä ottaneet auetakseen.
Vieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat ikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa näkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua käsistään.
Gilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä. Tuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan raikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.