Gilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen taaksepäin.
Rousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä, mistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet nähtäisiin alhaalta.
"Älkäähän", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, "älkäähän, nuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne ikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!"
Hän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä alhaalta aivan selvästi.
"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!" huudahti Gilbert ja vääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.
Mutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle nuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä onnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus esti häntä sitä tekemästä.
"Te tunnette nuo naiset ja he tuntevat teidät?" kysyi Rousseau.
"Ei, ei, ei, monsieur."
"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin miksi ette tahdo heille näyttäytyä?"
"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne salaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa minun pitää salaisuuteni."