"Tuo nuori nainen on siis neiti Andrée?" kysyi hän.
"Niin, herra Rousseau."
"Te siis tunnette hänet?"
"Minä olen hänen imettäjänsä poika."
"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja ellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija."
"Monsieur", vastasi Gilbert, "te murratte sydämeni, ja luulen, että minuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla".
"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te olette valehtelija, monsieur!"
"No, hyvä, hyvä", virkkoi Gilbert; "minä olen valehtelija, valehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen tarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!… Kyllä, minä menen… hyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu teidän tunnollenne!"
Rousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin suuressa määrin muistutti häntä itseään.
— Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, — tuumi hän itsekseen; — mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan, miksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?