Gilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti ja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko lopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet takaisin.
"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni", sanoi Rousseau. "Jos olette niin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt alkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä on yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa, Gilbert, joutukaa!"
Gilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä hän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin Rousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi vielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan luokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.
Juuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti Nicolen käsistä päiväpuvun.
Andrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen liikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja käski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.
"Ahaa", sanoi Rousseau, "minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon toisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!" Ja hän lisäsi huokaisten:
"O gioventù, primavera del età! O primavera, gioventù del anno!"
Oi nuoruus, iän kevät! Oi kevät, vuoden nuoruus!
Sitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi surumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen hän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli Voltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen kanssa.