Tämän umpikujan varrella ei ollut muita taloja eikä siellä näkynyt enempää kuin kaksi asukasta: eräs rajasuutari lautakojussaan ja vaatteiden paikkaajatar tynnyrissään, jotka molemmat olivat etsineet turvaa luostarin akaasiapuitten alta, sillä kello yhdeksästä aamulla niiden varjo loi tomuiselle kivikadulle virvoittavaa siimestä.
Illalla meni vaatteiden paikkaajatar kotiinsa ja rajasuutari lukitsi palatsinsa, eikä umpikujaa vartioimassa ollut enää ketään, paitsi tuota synkkää ja mustaa ikkuna-silmää, josta olemme puhuneet.
Paitsi mainitsemaamme porttia oli talossa, jota koetamme nyt kuvailla niin tarkoin kuin mahdollista, pää-sisäänkäytävä Saint-Claude-kadulta päin. Tämä käytävä oli kohokuvilla koristettu ajoportti, jonka arkkitehtuuri toi mieleen Ludvig XIII:n aikaisen rakennustyylin. Ja sitäpaitsi oli se koristettu sillä korppikotkanpään muotoisella portinkolkuttimella, jonka kreivi de Fenix oli ilmoittanut kardinaali de Rohanille talonsa erikoiseksi tunnusmerkiksi.
Mitä ikkunoihin tulee, oli niistä näköala bulevardille päin, ja ne olivat aamusta varhain avatut nousevalle auringolle.
Siihen aikaan ja varsinkaan siinä kaupungin korttelissa ei elämä Pariisissa ollut turvallista. Ei siis ole kumma, jos siellä nähtiin ikkunoissa rautaiset ristikot ja aitamuurien reunat täynnä teräviä rautapiikkejä.
Mainitsemme tämän siksi, että puhutun talon ensimmäinen huonekerta muistutti melkoisessa määrin linnoitusta. Vihollisia, varkaita ja rakastavaisia vastaan olivat sen parvekkeet varustetut raudoilla, joissa oli tuhannet terävät okaansa. Bulevardille päin ympäröi rakennusta syvä vallihauta, ja jos olisi aikonut kadulta päästä tähän linnoitukseen, olisi tarvittu kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Muuri oli kolmeneljättä jalkaa korkea ja esti tai paremminkin hautasi varsinaisen pihan kokonaan näkymästä.
Tämä talo, jonkalaisen eteen nykyaikainen kulkija olisi pysähtynyt kummastuksissaan, levottomana ja uteliaana, ei kuitenkaan vuonna 1770 ollut ulkomuodoltaan mikään harvinainen. Se oli päinvastoin täydellisesti sopusoinnussa koko kaupunginkorttelin kanssa. Ja joskin Saint-Louis-kadun hyvät ja Saint-Claude-kadun yhtä hyvät asukkaat kammosivat rakennuksen seutuja, ei siihen kammoon ollut suinkaan syynä itse talo, sillä sen maine oli vielä aivan moitteeton, vaan sen aiheutti läheinen autio katu nimeltä Boulevard de la porte Saint-Louis, joka oli melkoisen huonossa maineessa, ja Pont aux Choux-silta, jonka kaksi likaviemärin ylitse rakennettua kaarta olivat kaikista vähänkin vanhoihin tarinoihin perehtyneistä pariisilaisista suorastaan muinaisen Gadeksen ylipääsemättömien patsaiden veroiset.
Tällä suunnalla veikin bulevardi ainoastaan Bastiljiin. Parin virstan pituisella matkalla ei sen varrella näkynyt kymmentäkään taloa. Ja kun kaupungin hallitus ei ollut pitänyt tarpeellisena kustantaa sinne minkäänlaista valaistusta, niin oli tuo autio ja asumaton taival kello kahdeksasta illalla kesäisin ja kello neljästä talvisin oikea kihisevä varkaitten pesä.
Ja kuitenkin ajoivat nyt kello yhdeksän illalla, noin kolme neljännestuntia sen jälkeen kuin mainitsemamme vieras oli käynyt Saint-Denisin luostarissa, vaunut kiivasta vauhtia juuri tätä bulevardia pitkin.
Niiden vaunujen ovia koristi kreivi de Fenixin vaakuna.