Kreivi itse ratsasti parikymmentä askelta vaunujen edellä Djeridillä, joka huiski pitkää häntäänsä, päristellen tomuisista katukivistä huokuvaa tukehuttavaa hellettä.
Vaunuissa, joiden verhot olivat lasketut alas, tuli Lorenza nukkuen vaunutyynyillä.
Kun pyöräin jyrinä alkoi kuulua, aukesi portti kuin taikasauvan kosketuksesta, ja kun vaunut olivat kadonneet Saint-Claude-kadun nielevään pimeyteen, pujahtivat ne äsken kuvailemamme talon pihaan.
Portti sulkeutui jälleen vaunujen vierittyä sisälle.
Näin suurta salaperäisyyttä ei kuitenkaan olisi vaadittu, sillä kadulla ei ollut ketään, joka olisi nähnyt kreivi de Fenixin palaavan kotiin tai estellyt häntä pienimmässäkään määrin, vaikka hän olisi tuonut vaunulaatikoissaan Saint-Denisin luostarista mukanaan koko luostarin aarteet.
Nyt vielä muutama sana tämän talon sisäpuolesta, johon meidän on tärkeä lukijoitamme tutustaa, sillä aikomuksemme on viedä heidät sinne useampiakin kertoja kuin tämän.
Äsken olemme jo puhuneet talon pihasta. Siellä kasvoi tuuheaa ruohoa, joka koetti kuin väsymättömät vuorimiehet eroittaa pihakivitystä liitteistään. Pihan oikealla puolella oli tallirakennus, vasemmalla vaunuvaja ja kauimpana edessäpäin ulkoportaat. Ne johtivat ylös ovelle, jonka eteen pääsi portaitten kahdelta puolelta, kummaltakin kaksitoista askelmaa nousemalla.
Talon pohjakerrassa tai ainakin siinä osassa siitä, minne saattoi päästä, oli valtavan suuri eteinen, ruokasali, jossa huomiota herätti monet kaapit täyttävä hopeisten pöytäkalujen paljous, ja kolmantena tilava sali. Viimemainittu näytti olevan kalustettu aivan äskettäin, luultavastikin uusia asukkaita varten.
Kun poistuttiin tästä salista ja palattiin eteiseen, jouduttiin ensimmäiseen kerrokseen vieväin portaitten eteen. Siinä kerroksessa oli kolme kamaria.
Mutta jos taitava geometrikko olisi katsein tutkinut talon laajuutta ja laskenut, kuinka suuri se oli läpimitaltaan, olisi hän melkoisesti hämmästynyt nähdessään, että niin laajaan tilaan mahtui siksi vähän huoneita.