Kuullessaan kuminan, jonka sulkeutuva ovi sai aikaan, katseli kardinaali hiukan levottomana ympärilleen.
"Monseigneur, nyt olemme perillä", sanoi Balsamo; "meidän tarvitsee enää ainoastaan avata ja sulkea tämä viimeinen ovi; mutta älkää kummastelko merkillistä ääntä, jonka se päästää, sillä se on rautainen".
Kardinaali oli tyytyväinen saadessaan tämän varoituksen ajoissa, sillä hän oli säpsähtänyt jo edellisenkin oven jymähtäessä, ja uuden oven saranain ja lukon metallinen vinkuna olisi saattanut värisyttää vahvempiakin hermoja kuin hänen.
Kardinaali nousi ylöspäin kolme askelmaa ja astui sisään.
Suuri työhuone, jonka laipiota kannattivat valkaisemattomat hirret, valtavan suuri lamppu verhoineen, paljon kirjoja, lukuisasti kemiallisia ja fysikaalisia koneita, nämä seikat huomasi tulija ensimmäiseksi tähän uuteen paikkaan astuessaan.
Muutaman sekunnin huoneessa oltuaan tunsi kardinaali, että hänen oli siellä sangen vaikea hengittää.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän tukehtuu, mestari, ja hiki suorastaan virtaa pinnastani. Ja mitä tuo kumina on?"
"Kas täällä syy siihen, monseigneur, kuten Shakespeare sanoo", vastasi Balsamo ja veti syrjään leveän amianttiverhon, jonka takana näkyi nyt valtava tiiliuuni ja sen keskellä kaksi aukkoa kiiluen kuin jalopeuran silmät pimeässä.
Se uuni oli keskellä toista huonetta, joka oli kaksi vertaa ensimmäistä suurempi ja jota prinssi ei ollut huomannut, kun amianttiverho oli sitä estänyt näkymästä.
"Oh", sanoi prinssi, ja ponnahti takaisin; "tuohan on vallan hirveää, mielestäni".