"Aivan omassa persoonassaan: paljain päin, takki auki, sukat pohkeissa ja soljettomat kengät jalassa, lyhyesti sanoen sangen säälittävässä asussa."
"Gilbert… Ja minä hän sanoi?"
"Minä tunsin hänet, ja hän tunsi minut. Minä lähestyin häntä, ja hän vetäytyi takaperin. Minä ojensin käteni, hän turvausi käpäliinsä ja livisti kuin vinttikoira rattaiden ja vedenkantajain joukkoon."
"Sinä kadotit hänet näkyvistä?"
"Se on selvä, parbleu; et kai kuvittele, että olisin lähtenyt juoksemaan, minäkin muka, vai mitä?"
"Oh, ei, sehän olisi ollut mahdotonta, sen kyllä ymmärrän; mutta hänet olemme nyt hukanneet."
"Voi, miten ikävää!" huudahti Sylvia-neito tahtomattaankin.
"Niin, todellakin", virkkoi Jean; "sillä minä olen velkaa hänelle makean selkäsaunan, ja jos minä olisin saanut kynteni hänen nukkavieruun kaulukseensa, ei hän olisi menettänyt korkoja odotellessaan, sen vannon. Mutta hän arvasi kai kauniin aikeeni ja läksi sentähden lipettiin. Mutta lähteköön. Hän on siis Pariisissa, ja se on kaikkein tärkeintä, sillä Pariisissa saa kyllä aina selvän siitä, mitä etsii, ellei ole kovin pahoissa väleissä poliisipäällikön kanssa."
"Aivan niin, meidän täytyy saada hänet käsiimme."
"Ja kun saamme hänet käsiimme, hänet pannaan vedelle ja leivälle."