"Oi, siitä olen aivan varma; katsokaa, miten koko ruumiini vapisee."
Prinsessa-raukan joka jäsentä näyttivät täristävän kuin sähköiskut.
Ikäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara tuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta toistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin lähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella, pelolla ja ankaralla rytinällä.
Lehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista, kuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen puutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto, kamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain ja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja murheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.
Pahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät nyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja karniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu vihloen avaruuksiin.
Sama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti suljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin öisen linnun jättiläissiipi.
Kaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi se tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.
Dauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta dauphine esteli häntä.
"Oi, teidän korkeutenne", sanoi hän, "älkää avatko sitä ikkunaa, kynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta".
Dauphin pysähtyi.