Läpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen, näkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan kuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden runkoja.
Juhlatulitus oli kaikkialla sammunut.
Silloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia, jotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten taisteluun.
Dauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas tuolille ja huokasi tuskallisesti.
"Te olette hyvin pelästynyt, Madame?" kysyi dauphin.
"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä. Oh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta sammuneet."
"Niin", vastasi Ludvig, "tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa juuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka ilotulitus voidaan polttaa."
"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella rajuilmalla ei ketään jää puutarhaan."
"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada ilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri on kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten erehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan."
Kiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan merkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt noita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta niin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen keinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan rakettien punaiseen tuleen.