"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan", huudahti arkkiherttuatar.
Merkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin sytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä oli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä tervehdittiin valtavin riemuhuudoin.
Mutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan kuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli sanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli kansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa auenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.
Tuuli oli sammuttanut juhlatulet ja sade sammutti ilotulituksen.
"Mikä vahinko!" virkkoi dauphin.
"No, monsieur", vastasi Marie Antoinette surullisena, "eikö kaikki mene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?"
"Kuinka niin, Madame?"
"Oletteko katsellut Versaillesia?"
"Kyllä, Madame. Ettekö pidä Versaillesista?"
"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä nykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV sen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin? Sanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin tähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu asiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme sisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se estää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset tritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah, niin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät pilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka Ranska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee kätensä tulevan kuninkaansa käteen!"