Dauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata tällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään alakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan luonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.
"Minä teen teidät surulliseksi", jatkoi Marie Antoinette; "älkää kuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en suinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää, kukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja ja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen suloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat vastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman määrän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!"
Uusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa nousi vavistuksissaan ylös.
"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö meillä ole syytä pelätä… Minä kuolen kauhusta!"
"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi eikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti kappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on erillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa sähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä luotaan?"
"En", huudahti Marie Antoinette, "sitä minä en tiedä, sitä en tiedä!"
Ludvig tarttui arkkiherttuattaren vapisevaan ja jääkylmään käteen.
Samassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella hohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin luotaan.
"Mutta, Madame", kysyi dauphin, "mikä teillä oikein on?"
"Oh", vastasi dauphine, "te olitte tuossa salaman valossa aivan valju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen."