Kun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet tarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten saaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää ahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät tarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien haavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen päästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.
Jos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun ystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää tyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului verisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset toisaalta.
Joskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan ja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään viimeisen kerran vainajaa.
Mutta muitakin ääniä kuului tuolta laajalta kirkkomaalta.
Moni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton, jonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut sisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja silloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä sieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä omakseen tunteneetkaan.
Torin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön armeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan nuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista, joita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä ja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä sanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin sääliä sen uhreja kohtaan.
Hänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä tarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:
"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä he ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa vaatteissa!"
Kuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan yksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli sidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori mies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.
Hänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui tuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli pistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä kasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.