"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento olenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani voittaa."
"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt oppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista ikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole yhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?"
Vanhus pakotti luontonsa taipumaan ja meni lyhtyineen katsomaan.
"Ei, monsieur", vastasi hän; "se minun etsimäni on nuorempi, hänellä on musta tukka ja kalpeat kasvot".
"Niin, valitettavasti ovat he nyt kaikki kalpeita", vastasi Filip.
"Ah, katsokaa", sanoi vanhus, "nyt me olemme Kalustohuoneen seinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta muurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen vaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja eihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua."
"Täälläpäin, täälläpäin se on varmaan tapahtunut", mutisi Filip.
"Kuinka paljon kurjuutta!"
"Ah, taivaan Jumala!"
"Mikä siellä on?"