Karkulainen katseli kaikkialle ympärilleen: hän oli aivan yksin. Se yksinäisyys sai hänet rauhoittumaan. Hän koetti nyt päästä sille tielle, joka hänen arvionsa mukaan veisi Pariisiin.
Mutta vaunut ja hevoset, joiden hän näki tulevan Roquencourtin kylästä ja joita ohjasivat oranssinkeltaisiin livreoihin puetut kuskit, saivat hänet pelästymään niin, että häneltä meni heti halu yrittääkään valtatielle, ja hän heittäytyi jälleen samoamaan metsää.
— Pysynpä näiden kastanjapuiden kätkössä, — tuumi Gilbert; — jos minua haetaan, niin haetaan minua valtatieltä. Tänä iltana minä hiivin puulta puulle ja polulta polulle Pariisiin päin. Väittävät, että Pariisi on suuri; minä olen pieni, ja häviän sinne.
Tämä tuuma tuntui hänestä sitäkin viisaammalta, kun ilma oli kaunis, metsä siimeinen ja maa sammaleesta pehmeä. Polttava ja silloin tällöin puiden välistä kiiluva aurinko, joka alkoi jo aleta Marlyn harjanteitten taakse, oli säteillään kuivannut ruohon ja nosti nyt maasta suloista kevääntuoksua, joka lähtee sekä itse kasveista että niiden kukista.
Oli tullut se hetki päivästä, jolloin hiljaisuus vaipuu yhä hellempänä ja syvempänä alas maan päälle tummentuvasta taivaasta, se hetki, jolloin kukat sulkevat kupunsa, kätkien niihin nukahtaneen hyönteisen. Kullankiiluvat ja pörähtelevät kärpäset menevät tammien kupeisiin koloihinsa, joissa ne asustavat, linnut lentelevät vaieten lehvistöissä, joista korva eroittaa nyt enää ainoastaan niiden siipien nopsaa räpinää. Ja ainoa linnunlaulu, mitä enää kuulee, on kottaraisen ilmeikkään terävä viheltely ja punarinta-satakielen arka visertely.
Gilbert oli tottunut metsissä samoiluun; hän tunsi niiden äänet ja niiden hiljaisuuden. Niinpä hän ei liioin aprikoinutkaan, vaan heittäytyi nyt, olematta enää milläänkään lapsellisista pelon syistä, kanervikkoon, jossa oli siellä täällä vielä ruskean kellertäviä, talvellisia lehtiä.
Eikä Gilbert ollut ainoastaan rauhallinen, hän oli suorastaan suunnattoman iloinenkin. Hän veti halukkaasti sisäänsä raitista, puhdasta ilmaa. Hän tunsi, että hän oli taas tälläkin kerralla stoalaisella uljuudella voittanut ihmisen heikkoudelle viritetyt ansat. Välipä sillä, ettei hänellä ollut leipää, ei rahaa eikä asumusta! Eikö hänellä ollut oma, kallis vapautensa? Eikö hän saanut nauttia siitä mielin määrin?
Hän asettui siis maahan, loikomaan jättiläissuuren kastanjan alle, joka tarjosi hänelle pehmeää vuodetta kahden paksun, sammaleisen juurensa välissä. Ja katsellen hänelle hymyilevää taivasta kohti hän nukahti.
Lintujen laulu herätti hänet. Ei ollut vielä täysi päivä. Nousten kovaa puun juurta vasten puutuneen kyynärpäänsä varaan näki Gilbert sinertävässä aamuhämärässä metsässä heikosti kolmen tien haaran. Siellä täällä kiiteli pitkin kasteen kostuttamia polkuja kaniineja korvat riipuksissa, ja utelias naaraspeura pysähtyi kapsutellen teräskovilla sorkillaan metsän aukeamaan katselemaan tuota outoa olentoa, joka loikoi puun alla ja joka sai ihmettelijän kiireen kaupalla jälleen pakenemaan.
Jalkeille noustuaan Gilbert tunsi olevansa nälissään; olihan hän pakonsa edellä viimeksi kieltäytynyt tarjotusta ateriasta. Huomatessaan olevansa metsän lehväkaton alla luuli hän, tuo Lotringin ja Champagnen suurten metsäin innokas samoilija, ensin olevansa yhä vielä Taverneyn metsiköissä ja Pierrefitten viidakoissa, kuvitteli aamuruskon herättäneen itsensä jossakin väijytyspaikassa, johon hän oli asettunut muka pyytämään Andréelle riistaa. Mutta siellä herätessään oli hän nähnyt aina vieressään jonkun ansalla saadun pyyn tai oksalta ammutun fasaanin. Nyt huomasi hän lähellään ainoastaan hattunsa, jonka jo eilinen samoilu oli saanut pahaan kuntoon ja jota aamukaste oli nyt vielä lisäksi turmellut.