Siis hän ei nähnytkään unta, kuten oli ensin herätessään luullut, vaan Versailles ja Luciennes olivat selvää totta samoin kuin kaikki muu siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli riemukulussa tullut ensinmainittuun niistä, aina hetkeen asti, jolloin hän oli toisesta niistä kurjasti paennut.
Ja kaiken muun lisäksi palautti hänet täydellisesti todellisuuteen yhä lisääntyvä ja siis hetki hetkeltä yhä kiukkuisempi nälkä.
Niinpä katseli hän nyt vaistomaisesti ympärilleen löytääkseen täältäkin kotoisten metsäinsä makeita muuramia, oratuomen marjoja taikka vain joitakin mureita metsän juuria, jotka ovat peltonaurista kitkerämmästä mausta huolimatta mieluisia halonhakkaajista, kun he työkalut olalla lähtevät aamuisin kävelemään työpaikkaansa. Mutta nyt ei ollut noiden syötävien aikakaan, eikä Gilbert nähnyt ympärillään muuta kuin saarneja, jalavia, kastanjapuita ja tiheätä tammenvesaa, jota versoo kaikkialla hietikkomailla.
— No olkoon, — päätteli Gilbert itsekseen, — menenpä tästä suoraa päätä Pariisiin. Sinne saattaa olla vielä matkaa puolitoista, kaksi penikulmaa tai vähän ylitse; sen kulkee kahdessa tunnissa Väliäpä sillä, kärsiikö vielä pari tuntia, kun tietää, että sitten ei enää tarvitse kärsiä. Pariisissa on joka ihmisellä leipää, ja ensimmäinen käsityöläinen, jonka tapaan, ei ole antamatta kunnialliselle ja työhön pystyvälle miehelle leipää työtä vastaan. Pariisissa voi päivässä hankkia ruokaa seuraavaksikin päiväksi; mitä minä tarvitsen muuta? En mitään, kunhan vain jokainen tuleva päivä tekee minut yhä suuremmaksi, kohottaa ja lähentää minua… siihen päämaaliin, jonka tahdon saavuttaa.
Gilbert kulki kiireemmin; hän pyrki valtatielle, mutta oli sekaantunut niin, ettei tiennyt, mihin päin mennä. Taverneyssä, sen ympäristön metsissä, hän tiesi hyvin, missä oli itä, missä länsi; jokainen auringon säde osoitti hänelle, mikä tunti päivästä oli ja minne päin oli mentävä. Öisin oli jokainen tähti hänelle oppaana, vaikkei hän tuntenutkaan niitä nimillä Venus, Saturnus tai Lucifer.
Mutta tässä uudessa maailmassa hän tunsi yhtä vähän yleisiä asioita kuin ihmisiäkään, ja näiden molempien joukossa täytyi nyt löytää uransa sattumalta haparoiden.
— Onneksi näen tuolla tienviittoja, — tuumi Gilbert.
Ja hän meni kylätielle, jossa hän oli näkevinään ne viitat.
Niitä oli siellä todellakin kolme: yhdessä luki Marais-Jaune, toisessa Champ de l'Alouette, kolmannessa Trou-Salé.
Gilbert ei tullut tästä entistään viisaammaksi. Hän samosi kolme tuntia pääsemättä pois metsästä, harhaten suurta kierrosta ja tullen aina samaan paikkaan.