"Ja se mies oli parooni Josef Balsamo, eikö niin?"
"Kyllä, sama, jonka olin nähnyt jo Taverneyssä; sama, joka minut jo silloin oli saanut niin omituisella tavalla kauhuun; mies, johon tuntuu kätkeytyvän jotakin aivan yliluonnollista; mies, joka lumosi silmäni silmillään ja korvani äänellään; mies, joka sai koko ruumiini värisemään pelkästään koskettamalla sormellaan olkapäähäni."
"Jatka, jatka, Andrée", sanoi Filip, ja hänen kasvonsa ja äänensä synkkenivät.
"No niin, tuo mies näytti minusta olevan koko onnettomuuden yläpuolella, niinkuin inhimilliset kärsimykset eivät olisi ylettyneet häneen. Minä huomasin hänen silmistään, että hän halusi pelastaa minut ja että hän voisi sen tehdä. Silloin tapahtui minussa jotakin ylen merkillistä. Niin ruhjottu, voimaton ja puolikuollut kuin jo olinkin, minusta tuntui kuin minua olisi nostettu tuota miestä kohti, niinkuin jokin tuntematon, salaperäinen ja näkymätön voima olisi minua kohottanut hänen luokseen. Minä tunsin ikäänkuin jotkin kädet olisivat ojentuneet sysätäkseen minua pois tuosta ruhjottujen jäsenien kuilusta, jossa kuoleman korahdukset kuuluivat, ja antaneet minulle jälleen ilmaa ja elämää. Katsos, Filip, jatkoi Andrée jollakin tavalla haltioissaan, — olen varma, että tuon miehen katse se sillä tavalla veti minua. Minä pääsin ottamaan häntä kädestä ja olin pelastettu."
"Oi", supisi Gilbert itsekseen, "hän näki ainoastaan parooni Balsamon, mutta minua, joka olin valmis kuolemaan hänen jalkainsa juureen, hän ei nähnyt!"
Hän pyyhki hikeä virtaavaa otsaansa.
"Niinkö siis asia tapahtui?" kysyi Filip.
"Niin, siihen hetkeen saakka, jolloin näin olevani pelastettu vaarasta; silloin minä pyörryin, liekö se johtunut siitä, että koko elämäni voima oli keskittynyt tähän viimeiseen ponnistukseen tai että kauhu oli kasvanut yli voimaini."
"Ja mihinkä aikaan luulet tällä tavoin pyörtyneesi?"
"Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olin eroitettu sinusta, veljeni."