"Kuinka niin, ja mitä sillä tarkoitat, veljeni?" kysyi Andrée aivan neitseellisen vilpittömästi.
"Niin, hämäriltä, se sana sopii."
"Selitähän asiaa."
"Niinpä esimerkiksi on eräs kohta, jota en alussa tullut ajatelleeksi ja joka sitten on tuntunut minusta kovin merkilliseltä."
"Mikä sitten?" kysyi Andrée.
"Juuri tapa", vastasi Filip, "tapa, jolla sinä pelastuit. Kerropas se minulle, Andrée."
Nuori tyttö näytti ristiriitaiselta.
"Oh, Filip", vastasi hän, "minä olen sen melkein unohtanut, niin pelästynyt olin".
"Ei väliä, hyvä Andrée, kerro sen verran kuin muistat."
"No niin, senhän tiedät, veljeni, että meidät eroitettiin toisistamme lähellä Kalustohuonetta. Minä näin sinut temmattavan joukossa Tuileriain puutarhaan päin, kun taas minua vietiin Rue Royalelle. Silmänräpäyksen näin sinua vielä, kun sinä turhaan koetit ponnistaa voimiasi päästäksesi luokseni. Minä ojensin käsiäni puoleesi ja huusin: 'Filip, Filip!' kun minut yhtäkkiä ympäröi kuin tuulenpyörre, minut temmattiin ylös ja kiidätettiin säleportille päin. Minä tunsin, että tungos vei minua muuria kohti, johon se murskautuisi. Minä kuulin niiden huudot, jotka rusentuivat rautaisia säleportteja vasten; minä ymmärsin, että minunkin vuoroni oli pian murskautua ja heittää henkeni; minä saatoin melkein laskea, kuinka monta sekuntia minulla vielä oli elonaikaa. Silloin yhtäkkiä, puolikuolleena ja puolimieletönnä, nostaessani käteni ja silmäni taivasta kohti rukoillakseni viimeistä kertaa, näin erään miehen leimuavat silmät, miehen, joka vallitsi koko tätä laumaa kuin se olisi ehdottomasti häntä totellut."