"Kyllä, toivon sitä, Filip; sillä Madame la dauphine näyttää tosiaan olevan minua kohtaan sangen hyvä."
Ja Andrée heittäytyi nojalleen lepotuolinsa selustaa vasten, laski kätensä povelleen ja sulki kauniit silmänsä.
Gilbert astui askeleen eteenpäin ja ojensi molemmat kätensä.
"Sinulla on tuskia?" kysyi Filip ottaen Andréeta kädestä.
"Kyllä, hengenahdistusta; ja joskus nousee veri minulle päähän ja ohimoihin; väliin tunnen myöskin huimausta ja mieltäni kääntää."
"Niin", sanoi Filip ajatuksissaan; "se ei olekaan kummallista; sinä olet kokenut hirveän vaaran ja pelastunut siitä ihmeellisellä tavalla".
"Ihmeellisellä tavalla, juuri niin, veljeni."
"Mutta puhuaksemme tuosta ihmeellisestä pelastuksesta, kiltti Andrée", jatkoi Filip ja siirtyi lähemmäksi sisartaan, osoittaen siten, että asia oli hänestä mielenkiintoinen, "kuulepas, minä en ole vielä saanut puhua kanssasi tuosta tapaturmasta?"
Andrée punastui ja kysymys näytti häntä kiusaavan. Filip ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan tuota punastusta. "Minä luulin kuitenkin", vastasi nuori tyttö, "että olisi palatessani annettu sinulle kaikki tiedot, mitä voit toivoa; isä sanoi ainakin olevansa täysin tyytyväinen".
"Kyllähän, rakas Andrée, ja tuo mies oli kovin tunnontarkka koko kertomuksessaan, mikäli ainakin minusta tuntui; kuitenkin ovat eräät kohdat hänen kertomastaan näyttäneet minusta elleivät epäiltäviltä, niin ainakin hämäriltä, niin, se on sopiva sana."