He olivat olleet nyt yhdessä ainoastaan muutamia minuutteja, mutta puhuivat keskenään aivan vapaasti, sillä he tiesivät olevansa kahden ja että jos joku tulisi, heille ilmoitettaisiin siitä soittamalla kelloa, joka oli Nicolen auki jättämässä ovessa.
Mutta tietystikään eivät he tienneet, että se ovi oli jätetty auki ja luottivat siis pelkästään kelloon.
Gilbert näki ja kuuli siis heidän pakinansa, kuten olemme sanoneet sillä raollaan olevasta ovesta voi hän eroittaa joka sanan.
"On siis niin", virkkoi Filip juuri hetkellä, jolloin Gilbert asettui verhon taakse, joka peitti laskoksillaan pukeutumishuoneen ovea, "asia on siis niin, että hengityksesi on jo helpompaa, sisko-raukkani?"
"Kyllä, helpompaa, mutta koskee yhä hiukan vielä."
"Entä voimat?"
"Ne eivät ole vielä läheskään palanneet; mutta tänään olen jo kuitenkin pari kolme kertaa jaksanut mennä ikkunan ääreen. Miten raikas ilma on, miten ihania kukkaset! Minusta tuntuu kuin ihminen ei voisi kuolla, kun hän saa ilmaa ja nähdä kukkia."
"Mutta kuitenkin tunnet itsesi vielä sangen heikoksi, eikö niin, Andrée?"
"Oh, kyllä, sillä se järkytys oli kauheata. Ja vieläkin, sen sinulle tunnustan", jatkoi nuori tyttö hymyillen ja pudistaen päätänsä, "minä liikun kovin vaikeasti: täytyy nojata huonekaluihin ja seiniin; ilman tukea jalkani horjuvat ja minusta tuntuu kuin joka hetki kaatuisin."
"No, no, rohkeutta vaan, Andrée; raikas ilma ja kauniit kukat, joista äsken puhuit, saavat sinut jälleen entiseen kuntoon; ja viikon päästä sinä pystyt lähtemään Madame la dauphinen vieraaksi, joka on niin ystävällisesti tiedustellut vointiasi, mikäli minulle kerrottiin."