"Kuolleitten joukostako?" kysyi Andrée, sellaisella osanottavalla äänellä kuin ylhäiset puhelevat halvemmistaan.
"Ei, hän oli ainoastaan haavoittunut; hänet on pelastettu ja luulen, että hän virkoo eloon."
"No, sen parempi", vastasi Andrée; "miten hän oli haavoittunut?"
"Rinta rusentunut."
— Niin, niin, sinun rintaasi vastaan, — tuumi Gilbert itsekseen.
"Mutta", jatkoi Filip, "seikka, joka minua kummastuttaa ja joka saa minut puhumaan sinulle tuosta poika parasta, on, että minä tapasin hänen kamppailusta jäykistyneessä kädessään kappaleen sinun pukuasi".
"Hyvänen aika, se on tosiaan merkillistä."
"Etkö sinä nähnyt häntä viimeisinä tuokioina?"
"Viimeisinä tuokioina, Filip, minä näin niin paljon kasvoja kaikkine kamaline kauhun, kuolontuskan, itsekkyyden, rakkauden, säälin, voitonvimman ja raakuuden ilmeineen, että minusta tuntuu kuin olisin ollut vuoden helvetissä. Niiden kasvojen joukossa, jotka vilahtivat ohitseni kuin kadotukseen tuomitut, saatoin ehkä nähdä tuon nuorukaisenkin, mutta sitä en muista."
"Mutta entä tuo kaistale repeytynyttä kangasta, ja se oli sinun puvustasi, rakas Andrée, sillä minä olen todennut sen Nicolen kanssa…"