Parooni rypisti kulmakarvojaan.
"Taas tyhmyyksiä", virkkoi hän. "Minä en tosiaan ymmärrä, miten halukkaita läheiseni ovat aina halventamaan kaikkea, joka lähtee minusta tai koskee minua! Vähäpätöisiä! Sinä olet tosiaan hassu, neitoseni! Vähäpätöisiä, joku Taverney-Maison-Rouge muka vähäpätöinen!… Ja sanopa se, kuka voi loistaa paremmin kuin sinä?… Rikkauttako… Pardieu, rikkaudet hovissa, ne kyllä tunnetaan; kruunun aurinko pumppuaa ne esiin ja saa ne kukoistamaan; se on luonnon suuri nostolaitos. Minä olen hukannut omaisuuteni, se on totta; minä tulen jälleen rikkaaksi, siinä koko asia. Eikö kuninkaalla ole muka rahaa tarjota palvelijoilleen? Ja luuletteko, että minä punastuisin, jos sukuni vanhimmalle pojalle annettaisiin rykmentti, sinulle, Andrée, myötäjäiset, minulle itselleni kauniit elinkorot, joista takeena löytäisin lahjoituskirjan ruokaliinani alta, ollessani käsketty kuninkaan luo koti-illalliselle?… Ei ei, narrit olkoot arvelevaisia. Minulla ei kursailua ole… Sitäpaitsi minä otan ainoastaan oman omaisuuteni takaisin: älkää siis aprikoiko turhia. Nyt on kumottava vielä viimeinen väitteesi, Andrée: se koskee kasvatustasi, josta äsken puhuit. Mutta muistahan nyt, hyvä tyttönen, ettei ainoakaan neiti hovissa ole kasvatettu niin hyvin kuin sinä; vieläpä enemmänkin; sinä olet saanut paitsi nuorten aatelistyttöjen kasvatusta myöskin virkamiesluokan ja kauppasäädyn tyttärien perinpohjaisemman opetuksen. Sinä osaat soittaa hyvin; sinä piirrät maisemia lampaineen ja lehmineen, joita itse Berghemin ei tarvitsisi hävetä; ja hänen korkeutensa dauphine on hurmaantunut lampaihin ja lehmiin ja Berghemiin. Sinulla on kauneuden avut, ja ne eivät jää kuninkaalta huomaamatta. Sinä osaat pakinoida, ja se sopii Artoisin ja Provencen kreiveille; sinä et siis ole siellä oleva pelkästään mielellään nähty… vaan hellitty. Niin, niin", vakuutti parooni, hieroen käsiään ja nauraen, mutta nauraen niin omituisella tavalla, että Filip katsoi isäänsä uskomatta oikein korviaan, että moinen nauru saattoi tulla ihmisen suusta. "Hellitty, niin juuri, se sana sopii."
Andrée loi katseensa maahan ja Filip virkkoi ottaen sisartaan kädestä:
"Isä on oikeassa, sinulla on nuo kaikki avut, jotka hän luetteli, Andrée; kukaan ei ole sinua arvokkaampi pääsemään Versaillesiin."
"Mutta minunhan täytyy erota teistä", vastasi Andrée.
"Ei suinkaan, ei suinkaan", keskeytti parooni; "Versailles on tilava, kultaseni".
"Kyllä; mutta Trianon on pieni", vastasi Andrée ylpeänä ja taipumattomana, kuten aina, kun väitettiin häntä vastaan.
"Trianon on tarpeeksi suuri, että Taverneyn parooni saa sieltä huoneen; sellainen mies kuin minä saan aina tilaa", lisäsi parooni vaatimattomuudella, joka merkitsi: joka osaa hankkia itselleen tilaa.
Andréeta ei tämä lupaus isän läheisyydestä lainkaan rauhoittanut; hän kääntyi Filipin puoleen.
"Siskoni", sanoi Filip, "sinua ei varmaan aiota kuulumaan siihen piiriin, jota sanotaan hoviksi. Sen asemasta, että Madame la dauphine lähettäisi sinut luostariin maksaen sinne myötäjäisesi, aikoo hän, joka on hyvyydessään suvainnut sinut huomata, pitää sinut läheisyydessään, antaen sinulle jonkin toimen. Nykyään ei hovietiketti ole niin armottoman ankara kuin Ludvig XIV:n aikana; toimia sekoitetaan keskenään ja jaetaan, miten sattuu; sinusta saattaa tulla dauphinen ääneenlukija taikka seuranainen; hän piirtelee ehkä sinun kanssasi, hän pitää sinut aina luonaan. Sinua ei ehkä koskaan sitten saa nähdä, se on mahdollista; mutta sinä olet siitä huolimatta hänen henkilökohtaisessa suojassaan, ja sellaisessa asemassa sinua tullaan kovin kadehtimaan. Sitähän sinä pelkäät, eikö niin?"