"Kas vain", sanoi Teresia tuimasti Rousseaulle, "koska niin mielelläsi ajelet vaunuilla, miksi et ole työlläsi niitä itsellesi hankkinut, niinkuin Voltaire?"
"No, no, no!" murisi Rousseau.
" Dame, sinä sanot aina, että olet yhtä lahjakas kuin hänkin."
"Sellaista minä en sano, kuuletko!" huusi Rousseau harmissaan! emännälleen; "minä sanon… enkä sano mitään!"
Ja koko Rousseaun ilo katosi, kuten aina silloin, kun tuo vihattava nimi kajahti hänen korvissaan.
Onneksi tuli herra de Jussieu parhaiksi sisään. Hän oli pomaadalla voideltu, puuteroitu ja raikkaan loistava kuin kevätaamu. Hänen yllään oli erittäin hieno, juovikas intialaisesta pellavan-harmaasta satiinista ommeltu takki, vaaleat, punansinervät liivit, ylen ohuet, valkeat silkkisukat ja kiiltävillä kultasoljilla varustetut kengät.
Hän tuli Rousseaun huoneeseen täyttäen sen monenmoisilla hyvillä hajuaineilla, joita Teresia veti nenäänsä salaamatta ihailuaan.
"Kuinka te olette kauniissa asussa!" virkkoi Rousseau katsellen lauhkeasti Teresiaan ja vertaillen vaatimatonta pukuaan ja raskaita keräilijän kapineitaan herra de Jussieun hienoon ja keveään asuun.
"Enpä suinkaan, minä vain pelkään kuumuutta", virkkoi hieno botanisti.
"Entä metsän kosteus sitten! Silkkisukkanne, jos keräämme kasveja soilta…"