"Oh, sitä emme tee; me keräämme niitä ainoastaan sopivilta paikoilta."
"Ja jätämmekö siis tänä päivänä vesisammalet?"
"Älkäämme nyt pitäkö siitä huolta, hyvä virkaveli."
"Luulisipa teidän olevan menossa tanssiaisiin, naisten seuraan."
"Niin, miksi ei suoda tällaista kunnioitusta sille kaunottarelle, jonka nimi on Luonnotar?" vastasi herra de Jussieu hämillään; "eikö se ole valtiatar, jonka edessä sopii itseään somistaa?"
Rousseau ei enää väittänyt vastaan; heti kun herra de Jussieu vetosi luontoon, oli hän itse samaa mieltä, nimittäin ettei sitä koskaan saattanut kyllin kunnioittaa.
Mitä Gilbertiin tulee, katseli hän kateisin silmin herra de Jussieuta, vaikka hän olikin ajatuksiltaan stoalaisen ankara. Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt niin monen nuoren keikailijan vaatteillaan vielä lisäävän luonnon heille lahjoittamia etuja, oli hän oppinut huomaamaan hienon ulkoasun hyödyn, niin sisällötöntä kuin vaatteet saattoivat ollakin. Ja itsekseen hän ajatteli nyt, että tuollaiset batistit ja pitsit saattaisivat kaunistaa paljonkin hänen nuorekkuuttaan, ja että Andrée varmaan häntä katselisi, jos kohtaisi hänet puettuna sillä tavoin kuin herra de Jussieu eikä sellaisiin vaatteisiin kuin hänellä nykyään oli.
Sitten lähdettiin retkelle niin raisua vauhtia kuin kaksi kunnon tanskalaista hevosta jaksoivat juosta. Tunti lähdön jälkeen laskeusivat kasvienkerääjät vaunuista Bougivalissa ja poikkesivat vasemmalle, Chataigniersiin vievälle tielle.
Tämä nykyään erinomaisen kaunis retkeilypaikka oli yhtä kaunis siihenkin aikaan, sillä sitä harjun rinnettä, jolla kokoilijamme aikoivat samoilla ja joka jo Ludvig XIV:n hallitessa oli metsäinen, oli hoidettu alinomaa siitä saakka kuin nykyinen hallitsija oli mielistynyt Marlyyn.
Siellä oli rosokuorisia kastanjapuita, joiden oksat olivat valtavan suuret, ja muodot herättivät kummallisia mielikuvia: milloin vääntelehtivät ne muhkuisina ja muistuttivat käärmeitä, jotka kiertyivät puiden runkojen ympärille, milloin härkää, joka oli kaadettu teuraspenkille ja pursuu kidastaan mustaa verta. Siellä oli sammaleisia omenapuita, ja suuria pähkinäpensaita, jättiläisiä, joiden lehtiverho muuttuu kesäkuussa kellanvihreästä vihreänsiniseksi. Siellä vallitseva yksinäisyys ja seudun maalauksellinen tuimuus, joka kohoaa alhaalta vanhojen puiden varjosta ja piirtää terävän rajan kalvaansinistä taivasta vasten, koko moinen valtava, viehkeä ja surumielinen luonto sai Rousseaun kuvaamattomasti haltioihinsa.