"Mutta tehän ette kuuntele, mitä sanon, monsieur."
"Kyllä kuulen."
"Minä läksin pakoon Luciennesista, jossa minut suljettiin lukon taakse."
"Viekkautta! Minä tunnen ihmisten pahuuden."
"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät mielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni."
"Teeskentelyä!"
"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden vallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau."
"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en samassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne tahdotte."
"Mutta minne, hyvä Jumala?" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä nyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen läheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen. Sitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta; hän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin, samoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja taipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.
"Minnekö?" matki Rousseau. "Tietysti ensin kreivittären luo, joka on kaunis ja erinomaisen hieno ihminen."