"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?" kysyi kreivitär. "Minä kyllä sitä toivoisin."
"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty", vastasi Jussieu.
Gilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse kuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.
KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU
Opettavainen tarina
Siinä pienessä Luciennesin kammiossa, jossa olemme nähneet varakreivi Jean Dubarryn ahmivan kreivittären suureksi harmiksi suklaata, söi nyt marski de Richelieu pikku aamiaista rouva Dubarryn kanssa, joka heittäytyi Zamorea korvista nyiskellen yhä mukavampaan ja vallattomampaan lepoasentoon kukitetulla silkillä päällystetyllä sohvallaan. Vanha hovimies päästeli tuon viehkeän olennon jokaista uutta asentoa nähdessään ihastuneita huudahduksia.
"Voi, kreivitär", sanoi hän muikeasti kuin vanha rouva, "te sotkette tukkalaitteenne; kreivitär, tuossa joutui yksi kihara epäjärjestykseen. Voi kreivitär, teidän tohvelinne putoaa!"
"Pyh, hyvä herttua, älkää siitä välittäkö", vastasi kreivitär Dubarry repäisten hajamielisyydessään hyppysellisen tukkaa pois Zamoren päästä ja kellahtaen aivan oikoiseksi; siinä oli hän sohvallaan hekumallisemman ja kauniimman näköinen kuin Venus raakkunsa kuoressa.
Zamore ei ollut kovin antautunut näitä sieviä asennoita ihailemaan, vaan vingahteli kiukusta. Kreivitär rauhoitti neekeripoikaa ottaen pöydältä kourallisen sokerirakeita ja pistäen ne hänen taskuunsa.
Mutta Zamore jörötti vain, väänsi taskunsa nurin ja karisti sokerirakeet permannolle.